Hiljaa virtaa Luiro
Sokostituntunturin juurelta Luirojärvestä matkaansa lähtevä Luirojoki on virtaava esimerkki siitä, mitä modernisaatio on pahimmillaan saanut aikaan Lapin luonnolle. Luirojoelle, tuolle muinaiselle Ruijan matkaajien kulkuväylälle, ilmestyivät 1950-luvulla ensimmäiset catepillarit muotoilemaan ikiaikaisia koskia uiton tarpeisiin. Uittoa haitanneet kivikot ja karit saivat maistaa koneiden kylmää rautaa ja siirtyä jokitörmille pois ihmisiä häiritsemästä.
Nämä työt olivat vasta alkusoittoa sille mitä tuleman pitää. Luiron vedet haluttiin pyörittämään vesivoimaloiden turbiineja ja viimein 1967 aloitettiin Luiron valuma-alueella tekoaltaan täyttäminen, altaan joka varasti nimensä alleen hukuttamaltaan, alueen alkuperäiskansan asuttamalta kylältä - Lokalta.
Tämän jälkeen Luiron kosket perattiin vielä uudelleen erittäin perusteellisesti vuosina 1967 – 1969 Lokan altaan rakentamisen ja säännöstelyn johdosta muuttuneiden virtausolosuhteiden vuoksi. Käytännössä koskiympäristöt tuhottiin ja kuohuvat kosket muotoiltiin hiljaisiksi uittoränneiksi. Mutta Luiron kurittaminen ei loppunut vielä näihinkään totaalisiin toimenpiteisiin. Luirosta haluttiin puristaa viimeisetkin pisarat vesivoimatuotannon hyväksi.
Lokan ja Porttipahdan yhdistävän Vuotson kanavan valmistumisen jälkeen vuonna 1981, Lokan tekojärven varastoimat Luiron vedet ohjattiin valmistuneen kanavan ja Porttipahdan kautta Kitisen voimalaitosten käytettäviksi. Nyt lähes kaikki Lokan padon yläpuolisen valuma-alueen vedet käännytettiin pois Luiron jokiuomasta. Jokirakentajat saivat Luiron osalta kaiken haluamansa.
Mutta viisaat vesivoimarakentajat kantoivat vastuunsa myös Luirojoen ekologisesta tilasta ja joen muusta käytöstä. Syystäkin, sillä tynkä Luirojoella on pituutta Lokan padolta Kitiseen noin 141 km ja putouskorkeutta 83 metriä. Lokan padon juoksutusvelvoitepäätöksessä todetaan, että Luirojoen virtaama on oltava Tanhuan kylän kohdalla avovesikaudella vähintään 7 m3/s ja talviaikaan vähintään 6 m3/s. Eihän jokea voi kuiville jättää! Kyllä Luiroon edelleen vettä päästetään.
Tiedä sitten tuliko insinööreille jokin suunnitteluvirhe vai mikä, mutta avovesiaikaan velvoitevirtaaman vesimäärä (7 m3/s) Tanhuan kohdalla tulee käytännössä Lokan padon alapuolelle jääneeltä valuma-alueelta. Lokasta ei siis tarvitse velvoitteen mukaan kesäaikaan juurikaan juoksuttaa vettä Luirojokeen. Ennen Lokan tekoaltaan rakentamista Luiron keskivirtaama oli Lokan padon kohdilla noin 26,5 m3 /s ja nyt tekojärvestä juoksutetaan vettä Luiroon vähintään 0,5 m3 /s. vuorokausikeskiarvona, jotta vesi vaihtuisi edes jonkin verran jokisuvannoissa. Talvikuukausina juoksutukset edustavat yli puolta virtauksesta Tanhuan kohdalla.
Lokan padon valmistuttua oli uiton tarpeisiin juoksutettava kevään ja alkukesän aikana noin 30 m3/s suunnilleen kuukauden ajan Tämä virtauksen lisäys oli kovasti luonnontilastaan muutetun Luiron virkistyskäytön ja kalastuksen kannalta todella tarpeen. Lisäksi Luiron runneltu uoma huuhtoutui uiton vesien avulla Lokan altaasta kulkeutuneesta sedimentistä. Uiton loputtua 1991 voimayhtiö on voinut juoksuttaa tämänkin vesimäärän Kitisen voimaloiden turbiinien läpi. Nyt Luiron uoma on alkanut veden virtauksen pienuuden vuoksi hiljalleen liettymään ja rehevä vesikasvillisuus valtaa suvantoja. Luiron virtaamia nostavat kesällä enää vain runsaat sateet. Ennen niin kiehtova ja uljas Luiro on kuihtunut vedenpuutteessa uinuvaksi jokipahaseksi.
Viranomaiset ovat tehneet nykyisin parhaansa ja neuvotelleet voimayhtiön kanssa useampaankin otteeseen Luirojoen lisävesitysmahdollisuuksista. Onpa asian perään kyselty aikoinaan eduskunnassa asiaa hoitavalta ministeriltäkin. Aina voimayhtiön vastaus on ollut sama. Luiron lisävesitys tulee voimayhtiölle kohtuuttoman kalliiksi. Viimeksi asiaa selvitettiin Lokka – Porttipahta säännöstelyn kehittämisselvityksessä. Selvityksessä todetaan, että ”jotta saavutettaisiin kalataloudellista hyötyä tai merkittävää vaikutusta Luirojoen virkistyskäytön kannalta, tulisi lisäjuoksutuksen Lokasta olla vähintään 5 m3 /s. Lisäjuoksutus olisi noin 10 % tekojärvien keskivirtaamasta”. Tämän lisäjuoksutuksen katsottiin olevan kohtuuton rasitus voimayhtiölle. Edellä mainittu loppupäätelmä on kuitenkin vain raportin laatijoiden näkemys asiasta.
On kuitenkin hyvä tietää, että KHO on antanut viime vuosina merkittäviä päätöksiä, jotka koskevat voimayhtiöitä, niiden velvoitteiden muutosta ja velvoitteiden muutosten edellytyksiä (Pamilo 2013). Edellä mainitussa päätöksessä katsotaan, että voimayhtiön uusi velvoite johtaa kalateihin 5 % kokonaisvirtaamasta ei ole kohtuuton rasitus voimayhtiölle. Muualla Euroopassa, kuten Ruotsissa, ekologisen virtaaman säädöksin voidaan voimayhtiöitä velvoittaa juoksuttamaan tarvittaessa jopa 20 % virtaamasta turbiinien ohi. Tosin Luirolla on ehkä enemmän kyse säännöstelykäytäntöjen muuttamisesta kuin kalakantojen hoitovelvoitteiden muuttamistarpeesta. KHO:n päätöksistä saa kuitenkin vihjeitä siitä, mikä on voimayhtiölle ympäristöasioiden hoidon parantamisesta koituvan lisärasituksen hyväksyttävä taso
Muutoinkin olisi reilua, jos voimayhtiöt ja niiden taustalla olevat omistajat, toisivat julkisuuteen kansalaiskeskustelun pohjaksi sen tiedon - kuinka paljon Kemijoen vesivoima on tuottanut ja tuottaa tulosta taloudellisen hyödyn saajilleen? Nämä tiedot olisi hyvä saada voimalaitoskohtaisesti. Muutoin rationaalinen keskustelu vesivoimasta ja vesivoimatuotannon haittojen kompensoimista ei ole sillä tasolla, missä länsimaisessa demokratiassa pitäisi olla. Lisäksi eri tutkimusten ja eri ilmastoskenaarioiden mukaan vesivoiman tuotantopotentiaali kasvaisi ilmastomuutoksen myötä 10 % nykyisissä vesivoimalaitoksissa. Mikäli nämä ennusteet toteutuvat, yhtiöiden ansaitsematon vesivoiman lisähyöty on suunnattava toimenpiteisiin, joilla korjataan vesivoiman aiheuttamia haittoja ja vahinkoja niin luonnolle kuin Lapin asukkaille.
Luirojokea ei entiselleen enää saada, mutta ansaitsemme kyllä jotain nykyistä parempaa.
.
